Pätkätyöläisyys pannaan!

Pätkätyöläisen vuosikalenteri 2012

Tammikuu:
Uusi projekti alkaa. Into on kova, ja näytön halu myös. Muista hymyillä ja olla mieliksi työnantajalle. Näytä mitä osaat ja pistä parastasi. Älä unohda säästää rahaa projektin päättymisen jälkeistä aikaa varten! Ala etsiä samaan aikaan uutta projektia. Mieti kannattaako työkavereihin tutustua kovin syvällisesti, työsuhde loppuu joka tapauksessa liian pian.

Toukokuu:
Projekti on päättynyt, ja työttömän arki alkaa. Elä säästämilläsi rahoilla ja mene nöyrästi työkkäriin. Jos alallasi on mahdollisuus tehdä freelance-työtä, tee sitä. Yrittäjyys ei ole valinta, se on pakko!

Kesä: Töitä ei ole tarjolla, odota syksyä!

Elokuu: Kuumeista työpaikan hakemista. Lähetät kymmeniä hakemuksia. Valmistaudut huolella haastatteluihin ja yrität saada eloa mainospuheeseesi. Et pidä itsesi markkinoinnista ja esiintuomisesta, mutta haastattelut menevät jo rutiinilla, koska työnantajien kysymykset ovat ennakoitavissa. Rahat alkavat loppua, ja väsymys iskeä. On vaikea motivoida itseä yhä uusiin valintaprosesseihin.

Lokakuu: Teet yksittäisiä työkeikkoja ja saat kolmen viikon pätkätyön. Tartut siihen, koska muutakaan ei ole ja olet onnellinen, kun sait edes sen.

Joulukuu: Seuraava projekti alkaa, voit huokaista hetken aikaa. Kierto alkaa jälleen alusta, kuten se on alkanut viimeiset kymmenen vuotta. Mietit alan vaihtoa ja uutta kouluttautumista.

Tällainen elämä on yleistä minun sukupolvellani. Voi miettiä, mitä jatkuva epävarmuus ja yhä uusiin oman osaamisen arviointitilanteisiin joutuminen ihmisen psyykelle tekee. Ihminen ei ole tavara, joka voidaan laittaa syrjään, kun sille ei ole enää käyttöä tai sen käytöstä ei enää haluta maksaa. Ihmiset eivät odottele varastossa tai varikolla tyytyväisinä, että milloin joku taas tarvitsee heitä. Ei, ihmiset palavat loppuun ja uupuvat.

Valtiolle tällainen touhu on ilmeisesti halvempaa kuin ihmisten työllistäminen vakituisesti. Ministeriöitä pyöritetään harjoittelijoiden palkattomalla työllä, ja pätkätyöt ovat erittäin yleisiä valtion ja kuntien työntekijöillä. Joku hyötyy, mutta kuka?

No, katsotaanpa. Toimeentulotuen saajien määrä on kasvanut, mielenterveysongelmat paisuvat, työttömyysaste on kova ja työpaikoilla kiusataan. Joku hyötyy, mutta kuka?

Mitä käy minun sukupolveni ihmisille, jotka eivät ehkä koskaan saa sitä vakituista ja turvattua työsuhdetta? Voitko perustaa perheen, jos et tiedä, onko sinulla töitä puolen vuoden päästä? Voitko ostaa asunnon, kun tulot ovat epäsäännölliset ja epämääräiset? Mitenkäs opintolainojen takaisinmaksu?

Nyt olisi aika tehdä uudet pelisäännöt työelämään. Pätkätyöt eivät ole kestävä tapa järjestää työelämää. Ne ovat yhteiskunnalle kallis ja ihmisille raskas ja epäinhimillinen ratkaisu. Politiikan tehtävä on suitsia tämäntyyppistä ei-toivottavaa ihmisten elämän uhraamista lyhytnäköisille voitolle. Yhteiskunta taantuu ja rapautuu, kun ihmisistä ja heidän mahdollisuudestaan ansaita elantoa omalla työllään ei pidetä huolta.

Pätkätyökulttuurista pitää päästä eroon, ja ensiksi voitaisiin aloittaa valtion ja kuntien omilta tonteilta. Pätkätyön teettämisestä pitäisi tulla sanktioita, ellei ole todella pätevää syytä sille, miksi työ on lyhytkestoinen (esim. mansikan poiminta). Lain pitää tuoda turvaa kaikille työntekijöille, eikä asettaa ihmisiä eriarvoiseen tilanteeseen jakamalla työntekijät A- ja B-luokan kansalaisiin, vakituisiin ja pätkäilijöihin. Työnantajia pitää palkita siitä, että he ottavat vakituisia työntekijöitä. Pätkätyöstä pitää keskustella, eikä vaieta, ja nyökytellen hyväksyä, että se vaan kuuluu tähän päivään. Pätkätyöläinen on ihminen, eikä joku, jota voi vaan hyväksikäyttää, kunnes löytyy taas joku mukavampi lelu.

Haaste Espoon terveydenhoidon päättäjille

Uupunut, kireä ja vahamaisen kalpea lääkäri ottaa minut vastaan terveysasemalla. "Mitä lääkkeitä käytät?", hän tiuskaisee. Ei tervehdyksiä, eikä muuta joutavanpäiväistä kohteliaisuutta. En saa myöskään kertoa vaivastani, koska lääkäri keskittyy vimmaisesti nakuttamaan kahdella sormella lääketietojani aataminaikuiselle tietokoneelle. Lääkäri näyttää siltä, että on itse välittömän hermoloman tarpeessa. Näin hyvin täällä lottovoitto-Suomen terveysasemilla voidaan.

Suomalainen terveydenhoitojärjestelmä on romahtamassa. Siitä on nähty merkkejä jo kauan: hoitajat uupuvat, potilaita pompotellaan, eivätkä he saa hoitoa ja resursseja supistetaan kaiken aikaa. Teho-osaston keskosille ei kuulemma voida ostaa enää sukkia, koska niillä on niin suuri hävikki. Ikään kuin joku vapaaehtoisesti haluaisi sairaalan sukat itselleen.

Espoon Samarian terveysasema on hyvä esimerkki siitä, miten käy, kun terveydenhoidon ongelmien annetaan kasautua. Terveysasemalle ei saa edes akuuttiaikaa, kun sinne soittaa aamulla kahdeksalta. Käsketään vaan mennä jonottamaan useiksi tunneiksi ensiapuun, jos hoitoon mielii.  Jos tarvitsee ei-kiirellistä lääkärin apua, pääsyä terveysasemalle pitää odottaa 3 kuukautta. Jotain on pahasti pielessä, kun tämä on terveydenhoidon todellisuutta.

Miten näin on päässyt käymään? Espoo on rikas, korkean teknologian kunta, mutta se ei pysty hoitamaan perustehtäväänsä huolehtia kuntalaisten hyvinvoinnista. Olisiko kyseessä se kuuluisa poliittisen tahdon puute?

Ne, jotka ovat vastuussa hoidon järjestämisestä, tuskin itse käyttävät näitä kunnallisia terveyspalveluja. Haluaisin haastaa kaikki kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsenet ja asiasta vastuussa olevat virkamiehet 6 kuukauden terveyskeskuskuurille. Herrat ja rouvat voisivat kokeilla, miltä tuntuu olla perusterveydenhoidon varassa.

Miltä tuntuu jonottaa koko aamupäivä vain saadakseen reseptin? Miltä tuntuu, kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä siihen, että ei voi päästä lääkäriin, vaikka tarvitsee hoitoa? Miltä tuntuu, kun toivoo, ettei vaan sairastu? Miltä tuntuu, kun lapsesi ei pääse lääkäriin?

Haaste on esitetty. Toivon, että nyt siirrytään Espoon kammottavan kaupungintalon kohtalon miettimisestä tosielämän ja todellisten ihmisten ongelmien käsittelyyn.

Paina ruutu tai tähti, jos haluat lukea tämän

Olen päättänyt lisätä puhelinvastaajaani henkilökohtaisen tervehdyksen. Soitan vastaajaan.

"Syötä uusi salasanasi, ja sen jälkeen ruutu. Jos et syötä salasanaa, paina tähti. Jos haluat palata päävalikkoon, paina 1."

Syötän puhelimeen salasanan.

"Salasanasi ei kelpaa. Paina tähti tai ruutu tai 1."

Syötän uuden salasanan.

"Salasanasi on liian pitkä. Paina tähti tai ruutu tai palaa päävalikkoon tai voit myös hoitaa asiasi verkkosivuillamme. Verkkosivuille sinun pitää tietenkin kirjautua salasanallasi."

Syötän uuden salasanan, mutta en muista enää, mitä sen jälkeen piti painaa. Suljen puhelimen. Alan hiiltyä.

Soitan vastaajaan uudelleen. Olen jo äänittänyt viestin, mutta se ei ole tallentunut. Mekaaninen ääni hokee yhä uudelleen, että minun pitää syöttää salasana. Suljen puhelimen, koska en ole keksinyt uutta salasanaa ja haluan äänittää vastaajaviestin uudelleen.

Soitan uudelleen. Nyt olen miettinyt sopivan mittaisen salasanan, jonka saatan pystyä muistamaan, koska se liittyy syntymäaikaani. Saan salasanan tallennettua. Äänitän tervehdysviestin uudelleen.

"Jos haluat, että viesti tallennetaan paina tähti. Jos et halua tallentaa viestiä, paina ruutu. Jos haluat pois täältä, paina 3. Jos haluat antaa palautetta, paina 5."

Yritän muistaa mitä piti painaa. Painan tähteä.

"Jos haluat, että tervehdys otetaan käyttöön, paina 1. Jos haluat tehdä jotain muuta, paina 2. Jos et halua tallentaa viestiä, paina 3. Jos haluat vaihtaa salasanasi, paina 4. Jos haluat tehdä nimitervehdyksen, paina 5. Jos haluat ottaa käyttöön perusvastaajaviestin, paina 6. Jos haluat ottaa käyttöön lomapoissaoloviestin, paina 7. Kokoustervehdys, paina 8."

Painan ykköstä. Olen saanut vihdoin tehtyä sen, mitä minun alunperin piti tehdä eli luotua puhelinvastaajaani oman tervehdyksen

"Lähetämme sinulle kysymyksiä palvelumme laadusta. Vastaa kysymyksiin näppäilemällä 4-10 eli antamalla arvosana palvelumme eri osa-alueille. "

En halua vastata kysymyksiin, enkä muista enää keksimääni salasanaa. Kiroilen itsekseni ja otsasuoneni tykyttää.

Kalenterissani on 13 erilaista salasanaa erilaisiin nettipalveluihin. Lisäksi muistan ulkoa tai löydän helposti salasanat kahteen eri pankkiin, kirjastoihin, kännykkääni ja useampiin sähköpostilaatikoihin. Työpaikalla voi helposti tulla 5-10 muistettavaa salasanaa lisää.

Mihin näitä kaikkia salasanoja tarvitaan? Olisiko mahdollista kehittää toisenlainen kirjautumismenetelmä, joka ei vaatisi näin paljon muistamista ja pähkäilyä? 

Salasanat ovat epäolennaista informaatiota, kirjain- ja numerojonoja, joissa ei ole järkeä. Numerosarjojen muistaminen on helppoa koneelle, ei ihmiselle. Miksi meidän tulee siis toimia kuin koneet - koneiden ehdoilla? Ihmiselle tyypillistä on looginen ja analyyttinen sekä intuitiivinen ja assosioiva päättely. Tietokoneen rutiinikäyttö typistää ja heikentää tämän tyyppistä ajattelua.

Tietokoneen ja internetin käyttö vaatii jatkuvaa epäolennaisen informaation seulomista ja koko ajan muuttuvan visuaalisen informaation hahmottamista. Eilen etsimäsi tieto oli valikossa, joka oli vasemmalla ylhäällä, tänään se on valikossa oikealla alhaalla. Ei tällainen ole järkevää tiedon järjestämistä: tämä on anarkiaa ja kaaosta, joka rasittaa ihmisen aivoja ja muistia.

Ihmisen on myös vaikea tehdä valintoja, jos vaihtoehtoja on liikaa ja useimmat niistä turhia ja merkityksettömiä. Maailmassa pitää olla selkeyttä ja järjestystä, jotta siinä pystyy toimimaan. Jos impulsseja tulee ovista ja ikkunoista, ihminen menee sekaisin ja alkaa stressata entistä enemmän. Täydellinen loma kaikista teknisistä välineistä tekisi hyvää monille.

Mutta ei, tämä on tämän mielipuolisen ajan henki. Kirjastot ovat nykyään täynnä vilkkuvia videotauluja, ostoskeskuksesta ei löydä infokarttaa, koska se on piilotettu kiiltävän digitaalisen mainoksen taakse, eikä myymälöissä ole enää vuoronumerotauluja, vaan numerot vilkkuvat satunnaisesti tv-ruutujen kulmassa. Orwellin aika on täällä, ja meidän pinnistelevät aivomme ovat sen panttivankeina.

Sivistynyt maahanmuuttokeskustelu, hohoi!

Olen seurannut maahanmuuttoon liittyvää mediakeskustelua. Keskustelun taso näyttää olevan sitä, että perussuomalaiset pääsevät laukomaan julkisesti muukalaisvihamielisiä mielipiteitään, ja kaikki järkevät ja suvaitsevaiset ihmiset ovat hiljaa. Missä on sivistynyt keskustelu maahanmuuttopolitiikasta? Mielestäni sitä ei ole. Media vahvistaa rasististen äänten kuuluvuutta, ja syvälliset, maahanmuuttoa kiihkottomasti analysoivat jutut loistavat poissaolollaan.

En ole nähnyt viime aikoina keskustelua kotouttamisesta eli keinoista työllistää maahanmuuttajia, auttaa heitä toimimaan yrittäjinä, oppia suomen kieltä ja helpottaa sopeutumista vieraaseen kulttuuriin. Olen nähnyt epätoivoisia verbaalisia sivalluksia, joiden ainoa tarkoitus on lietsoa vihaa ja suvaitsemattomuutta erilaisia ihmisiä kohtaan. Pelkästään perussuomalaisia ei voi syyttää tästä: voimme jokainen katsoa peiliin ja miettiä, miksi annamme tällaisen takapenkin huutelun tapahtua. Voimme myös miettiä, haluammeko oikeasti auttaa maahanmuuttajia, olemmeko pennin vertaa kiinnostuneita heistä?

Mediakeskustelussa puhutaan myös jatkuvasti maahanmuuttajien yli ja ohi. Heille ei anneta ääntä, eikä heitä kuunnella. Heitä ei näy mediassa kertomassa omasta elämästään ja puolustamassa oikeuttaan elää rauhassa hyvää elämää tässä yhteiskunnassa. Ehkä heitä ei näy, koska heidän elämänsä voi olla hyvinkin samanlaista kuin Pertti Perussuomalaisen elämä. He tekevät töitä ja opiskelevat. He kasvattavat lapsiaan ja heidän lapsensa harrastavat samoja asioita kuin kantasuomalaisten lapset. He tykkäävät saunoa, liikkua luonnossa ja mökkeillä. He seuraavat lätkää ja futista ja käyvät jumpassa ja lenkillä. Mutta eihän tällainen tavallinen arki kiinnosta ketään. Meitä kiinnostaa se, että rakennetaanko lähiöön muslimien moskeija ja saako lasten koulussa enää laulaa suvivirttä.

Yhteiskunta muuttuu ja uusia vaikutteita tulee koko ajan. Intiasta tulee jooga ja meditaatio, USA:sta Apple ja Google, Euroopasta talousahdinko ja eurokriisi ja arabimaista islam ja öljy. Me olemme osa tätä muutosta, eikä sitä voi estää tapahtumasta. Arvoihin, talouteen ja uskontoon liittyviä muutoksia tapahtuu jatkuvasti, eivätkä maahanmuuttajat ole tähän syypäitä. On turha luoda vastakkainasettelua me suomalaiset - vastaan muut. Meidän olemassaolomme täällä Suomessa on täysin kytkeytynyt siihen, mitä tapahtuu kaikkialla muualla maailmassa. Emme elä pussin pohjalla eristyksissä. Toimitaan siis sen mukaisesti: hyväksyen ja toisia ihmisiä kunnioittaen.

Räkimisen pakko

Lähimmällä juna-asemalla tapahtuu joka päivä kummallinen rituaali: ihmiset syljeskelevät ympäriinsä. Jotkut sylkevät laiskasti ja välinpitämättömästi antaen rään roiskua lähes omille varpailleen. Toiset räkivät aggressiivisen määrätietoisesti junan raiteille. Kaikissa kohdissa asemaa ei voi seisoa, etenkin istumapaikkojen lähellä on ällöttäviä sylkilammikoita.

Sylkeminen on voimakas halveksunnan ilmaus. Ihmiset sylkevät sellaisille asioille, joita eivät arvosta. Kukaan ei esimerkiksi syljeskele oman autonsa päälle tai kotinsa lattialle. Jostain syystä juna-asemat herättävät voimakasta vihaa ihmisissä ja tarpeen ilmaista tunnetilaa poistamalla räkää sisältään. Vai onko syljeskely kouluaikoina opittu tapa, jota toistetaan aina, kun joudutaan odottamaan jotain? Räkimisen rituaali myös tarttuu. Se on selkeä, voimakas liike, jota on helppo matkia ja viljellä porukassa. Ehkä se lisää yhteenkuulumisen ja jakamisen tunnetta.

Toisaalta räkä on muutenkin nykyään yhteisesti jaettu asia. Junassa istuessaan ihmiset eivät viitsi yskiä käsiensä suojissa, saati sitten nenäliinoihin. He vain yskivät johonkin sivulle eli suoraan siinä suunnassa istuvien ihmisten päälle. Junissa voitaisiin jakaa astmaatikoiden kankaisia suu- ja nenäsuojuksia, joita näkee maailman suurkaupungeissa. Näin ei enää kenenkään tarvitsisi kättään nostaa yskänpuuskansa peittelemisen vaivalloiseen aktiin.

Akateeminen pätkätyöläinen: rupea isännöitsijäksi!

”Koulutuksen määrällä ja työstä saadulla korvauksella ei ole mitään vastaavuutta toistensa kanssa, tai niillä on käänteinen vastaavuus: se joka tietää eniten, ei saa enää lainkaan palkkaa. Kehityksen ainoa suunta voi olla: jos kouluttaudut tai sivistyt vielä lisää, saat alkaa maksaa palkkaa työnteostasi. P.S. Voisitko tulla sanomaan pari sanaa kehittämispäivillemme? Tarjoamme kyllä pullakahvit.” Näin kirjoittavat Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki pamfletissaan Odotustila, joka käsittelee nykyajan työtä ja työttömyyttä.

Työmarkkinoille pyrittäessä koulutuksen ja työn yhteensovittamattomuus paljastuu erittäin seikkaperäisesti. Työhaastattelija saattaa tuntea itsensä noloksi, jos työnhakija on liian kokenut. Eräällekin työhaastattelijalle tuli huono omatunto CV:täni lukiessa. Että olin sitten liian valveutunut hakija eettisesti. Työnhakijan kiinnostus yhteiskunnan kehittämiseen merkitsee työnantajalle uhkaa. Mitä jos se tulee tänne kehittämään tätäkin työpaikkaa ja vaatii vielä lisää palkkaa? Tai huomenna se onkin jo istumassa tuolla meidän ainoassa oikeassa työhuoneessa, jossa on lasiseinät, jotta pomo näkee kaiken ja kaikki näkevät, kuka on pomo?

Akateemisen ihmisen työllistyminen ei muutenkaan ole aina helppoa.  Työvoimatoimiston virkailijoiden mielestä akateeminen työ ei edes ole mitään oikeaa työtä. Mutta kävisikö sinulle sen sijaan tämä isännöitsijän tehtävä? Voit myös mennä opettelemaan, kuinka kirjoitetaan CV, sanoo kyllästynyt virkailija, joka ei varmasti kuuna päivänä ole itse kirjoittanut yhtään CV:tä. Ja itse asiassa, sinun on pakko mennä opettelemaan, miten kehität taitojasi ”työnantajan tarpeita vastaaviksi”. Työvoimatoimiston kielessä tarjous osallistua CV-kurssille on nimittäin kiertoilmaus sille, että on pakko osallistua.

Työ ei siis enää lähde siitä, mitä minä haluan yksilönä tehdä omassa elämässäni, vaan sitä mitä nimetön työnantaja haluaa minulta. Työntekijänä tehtäväni on mukautua työnantajan vaatimuksiin, riippumatta siitä antaako työnantaja mitään takaisin. Työpaikkahaastattelussa voidaan kysyä yllättäen, minkälaisesta työstä et pidä. Kun vastaa rehellisesti, että en pidä yksitoikkoisesta, puuduttavasta työstä, jossa ei opi mitään, saa vastaan vihaisen katseen. Sitten työnantajan edustaja kertoo mairealla äänellä, että tämä työ on sitten juuri tuollaista yksitoikkoista, puuduttavaa työtä. Ei haittaa, vaikka kaikki hakijat ovat montaa kieltä osaavia nuoria akateemisia kykyjä, ja työpaikkakin on yliopistolla. Eihän voida olettaa, että akateeminen ihminen haluaisi työltään etenemismahdollisuuksia, hyvää palkkaa ja vaihtelua.

Sitten ovat vielä harjoittelut, jotka ovat paradoksisuudessaan parhaasta päästä. Siitä mitä osaat parhaiten, sinulle maksetaan vähiten. Yksinkertaisimmastakin hanttihommasta maksetaan enemmän kuin oman akateemisen alasi vaativasta työstä. Siinä on aika tavalla nieleskelemistä. Harjoittelujen ideologinen ja taloudellinen perusta pätkätyöläiselle on tämä: jos haluat tehdä edes jotain työtä, niin teet sen ilmaiseksi. Jos ostaa tämän ajattelun, on täydellisesti muuttunut työnantajan tarpeita vastaavaksi.